Mut kasvatettiin tavalla joka antoi todella ruusuisen kuvan elämästä ja ihmisistä. Kukaan tai mikään asia ei ole pahaa ja jos pahoja asioita tapahtuu tai pahoja ihmisiä on ne katoavat poliisin käsiin kuin automaagisesti, ei ole mahdollista että ahuus jäisi kitkemättä pois. Mut kasvatettiin myös siten että elämässä voi pärjätä yksin, kaiken voi tehdä yksin, mihinkään et välttämättä tarvitse muita. Saa kyllä tarvita muita vain kerran per asia, kun olen saanut asiaan kertaalleen apua ja tukea niin seuraavalla kerralla osaan tehdä yksin osaan olla yksin.

Mulle ei koskaan opetettu sitä että ihminen tarvitsee muiden ihmisten tukea ja apua läpi elämänsä, tarvitsee sitä että on joku jonka kanssa jakaa huolet, ilot ja kaikki. Toisin sanoen kaikki parisuhdetaidot jäivät oppimatta, sen lisäksi kasvatuksessa taisi olla se vika että kaikki mikä opetti toimimaan ja selviämään itsenäisesti sulki pois parisuhteessa tarvittavaa kommunikoinnin taitoa. Jonkin tarpeen kautta olin sen oppinut mutta se on ehdollistunut johonkin, olen kadottanut sen nykyisessä avioliitossani täysin. Minusta tuntuu etten osaa pitää itseäni tuttuna vaimolleni. Olen jo pyytänyt vaimoni apua kerran niihin kaikkiin asioihin ja nyt oin pärjätä yksin. Opin olemaan parisuhteessa vuoden kerrallaan.

Aloitin raa'an elämän koulun 3 vuotta sitten lähtiessäni nykyiseen parisuhteeseeni, en edes ymmärtänyt silloin tarvitsevani sitä elämän koulua, enkä osaa olla kiitollisempi vaimolleni siitä että hän on kestänyt kaiken sen kivun ja yksinäisyyden läpi, mitä meidän suhteessa on tullut. Vieläkään en ole valmis, en varmaan koskaan ole valmis(onko kukaan koskaan). Olen joutunut ylikirjoittamaan lapsuusvuosina opittua tietoa elämisen taidosta, tarvitsemisen tunteesta, tarpeiden pakottavuudesta. Siitä kuinka teen rakkaimmale ihmiselle elämässäni yksinäisen olon, turhan ja merkityksettömän olon, sillä että elän kuin olen lapsena oppinut elämän toimivan. Tarvitsen! Tarvitsen! Tarvitsen!

En oppinut elämään itseäni varten koskaan, en oppinut pyytämään itselleni mitään koskaan. En oppinut vaatimaan itselleni mitään. Ehkä enemmän opin siihen että jos yritän vaatia itselleni jotain vaikka se olisi elämänperustarpeiden täyttämiseksi, se on itsekästä. vaikka nykyään ymmärrän jo sen että itsekästä on olla täyttämättä niitä tarpeita, koska silloin itse jään ilman, katkeroidun, suutun ja levitän mielipahaa ympärilleni jota kukaan ulkopuolinen ei ansaitsisi, se on omaa mielipahaani, olen itse estänyt itseäni saamasta tarpeita täytettyä. Ei se pelkästään anhempieni vika ole, tai kasvattajieni, olen itse ymmärtänyt asioita varmistamatta, yhteiskunta on työntänyt siihen suuntaan että jos pyydät apua liikaa sulle kostetaan.

Miten nyt opitaan se elämä jossa eletään tarviten, siten että aktiivisesti tarvitsen puolisoani, vaimonani, kumppaninani, ihmisenä, ystävänäni. Miten opin jakamaan sen tarpeen? Pitää tehdä tietoinen päätös siitä että tarvitsee. Mutta jos se ei enää toimi, entä kun se kasvatus siitä että ei tarvitse on niin syvällä että alitujanta ei ymmärrä sitä tietoista päätöstä, tai ei suostu tukemaan vaikka sitä itse niin paljon haluaisin. Painittavaa on helppojen ratkaisujen edessä joita ei vain saa toimimaan. Ihan kuin olisi lukko ovessa johon on silminähden sopiva avain, kuulet avainta käyttäessä kuinka mekanismi aukeaa, mutta jotain pitää silti ovea kiinni. Ei suostu avaamaan vaikka ratkaisu toimisikin. HEitätkö avaimen pois? vai nurkkaan odottamaan sitä että saa oven toimimaan vai mitä tehdä?

Kun olet koko elämän opetellut kaikissa mahdollisissa tilanteissa selviämään yksin vastaisuudessa. Miten käännät sen ajatuksen siitä että ei tarvitse selvitä yksin. Miten sisäistää se ajatus että "on hyvä osata pärjätä yksin tarvittaessa, mutta hyvä osata tarvita ja vaatia sitä apua ja tukea, vain koska se on mahdollista saada"