tiistai, 29. elokuu 2017

Elämisen taito yksin ja muiden avulla

Mut kasvatettiin tavalla joka antoi todella ruusuisen kuvan elämästä ja ihmisistä. Kukaan tai mikään asia ei ole pahaa ja jos pahoja asioita tapahtuu tai pahoja ihmisiä on ne katoavat poliisin käsiin kuin automaagisesti, ei ole mahdollista että ahuus jäisi kitkemättä pois. Mut kasvatettiin myös siten että elämässä voi pärjätä yksin, kaiken voi tehdä yksin, mihinkään et välttämättä tarvitse muita. Saa kyllä tarvita muita vain kerran per asia, kun olen saanut asiaan kertaalleen apua ja tukea niin seuraavalla kerralla osaan tehdä yksin osaan olla yksin.

Mulle ei koskaan opetettu sitä että ihminen tarvitsee muiden ihmisten tukea ja apua läpi elämänsä, tarvitsee sitä että on joku jonka kanssa jakaa huolet, ilot ja kaikki. Toisin sanoen kaikki parisuhdetaidot jäivät oppimatta, sen lisäksi kasvatuksessa taisi olla se vika että kaikki mikä opetti toimimaan ja selviämään itsenäisesti sulki pois parisuhteessa tarvittavaa kommunikoinnin taitoa. Jonkin tarpeen kautta olin sen oppinut mutta se on ehdollistunut johonkin, olen kadottanut sen nykyisessä avioliitossani täysin. Minusta tuntuu etten osaa pitää itseäni tuttuna vaimolleni. Olen jo pyytänyt vaimoni apua kerran niihin kaikkiin asioihin ja nyt oin pärjätä yksin. Opin olemaan parisuhteessa vuoden kerrallaan.

 

Aloitin raa'an elämän koulun 3 vuotta sitten lähtiessäni nykyiseen parisuhteeseeni, en edes ymmärtänyt silloin tarvitsevani sitä elämän koulua, enkä osaa olla kiitollisempi vaimolleni siitä että hän on kestänyt kaiken sen kivun ja yksinäisyyden läpi, mitä meidän suhteessa on tullut. Vieläkään en ole valmis, en varmaan koskaan ole valmis(onko kukaan koskaan). Olen joutunut ylikirjoittamaan lapsuusvuosina opittua tietoa elämisen taidosta, tarvitsemisen tunteesta, tarpeiden pakottavuudesta. Siitä kuinka teen rakkaimmale ihmiselle elämässäni yksinäisen olon, turhan ja merkityksettömän olon, sillä että elän kuin olen lapsena oppinut elämän toimivan. Tarvitsen! Tarvitsen! Tarvitsen!

En oppinut elämään itseäni varten koskaan, en oppinut pyytämään itselleni mitään koskaan. En oppinut vaatimaan itselleni mitään. Ehkä enemmän opin siihen että jos yritän vaatia itselleni jotain vaikka se olisi elämänperustarpeiden täyttämiseksi, se on itsekästä. vaikka nykyään ymmärrän jo sen että itsekästä on olla täyttämättä niitä tarpeita, koska silloin itse jään ilman, katkeroidun, suutun ja levitän mielipahaa ympärilleni jota kukaan ulkopuolinen ei ansaitsisi, se on omaa mielipahaani, olen itse estänyt itseäni saamasta tarpeita täytettyä. Ei se pelkästään anhempieni vika ole, tai kasvattajieni, olen itse ymmärtänyt asioita varmistamatta, yhteiskunta on työntänyt siihen suuntaan että jos pyydät apua liikaa sulle kostetaan.

 

Miten nyt opitaan se elämä jossa eletään tarviten, siten että aktiivisesti tarvitsen puolisoani, vaimonani, kumppaninani, ihmisenä, ystävänäni. Miten opin jakamaan sen tarpeen? Pitää tehdä tietoinen päätös siitä että tarvitsee. Mutta jos se ei enää toimi, entä kun se kasvatus siitä että ei tarvitse on niin syvällä että alitujanta ei ymmärrä sitä tietoista päätöstä, tai ei suostu tukemaan vaikka sitä itse niin paljon haluaisin. Painittavaa on helppojen ratkaisujen edessä joita ei vain saa toimimaan. Ihan kuin olisi lukko ovessa johon on silminähden sopiva avain, kuulet avainta käyttäessä kuinka mekanismi aukeaa, mutta jotain pitää silti ovea kiinni. Ei suostu avaamaan vaikka ratkaisu toimisikin. HEitätkö avaimen pois? vai nurkkaan odottamaan sitä että saa oven toimimaan vai mitä tehdä?

Kun olet koko elämän opetellut kaikissa mahdollisissa tilanteissa selviämään yksin vastaisuudessa. Miten käännät sen ajatuksen siitä että ei tarvitse selvitä yksin. Miten sisäistää se ajatus että "on hyvä osata pärjätä yksin tarvittaessa, mutta hyvä osata tarvita ja vaatia sitä apua ja tukea, vain koska se on mahdollista saada"

lauantai, 14. helmikuu 2015

Ensi kertoja ja ongelma

Jo aikaisemmin kesällä sovittu teatterireissu muuttuikin sitten treffeiksi, vähän siistimpää päälle ja ensimmäistä kertaa treffeille hänen kanssaan. Tuli järjetön jännityskohtaus esityksen alkua odotellessa kun yhtäkkiä mieleen tuli että nämähän taitaa olla nyt treffit eikä vain parin ystävyksen illan viettoa. Ihan voittaja fiilis koko ajan, en pysty katsomaan häntä kohti hymyilemättä, en pysty edes ajattelemaan häntä hymyilemättä, sivullisen silmiin näytän varmaan ihan idiootilta kun ärsyttävä virne naamalla koko ajan, joka paikassa. Eikös se rakastuminen sellaista ole, joten suotakoon se minulle siinä vaiheessa.

Esityksen jälkeen miettimään jatkoa, mitäs nyt tehdään. Järkevämpi olisi ehkä suunnitellut etukäteen ohjelmaa. Mutta sille ei pitänyt olla tarvetta silloin kun teatterista sovittiin alunperin. Minulla oli joku syyskflunssa päällä joten hänen luonaan pyörähtämään, lämpimämpää vaatetta päälle, finrexin naamaan ja sit suunnittelemaan. Isovanhempien kämppä sattui olemaan tyhjillään, joten tie jatkuu sinne. Saadaan olla kahdestaan, ei tarvitse varoa ketään tai mitään. Antaa palaa jos siltä tuntuu ja mehän annettiin palaa. Jumalauta! Paras ilta siihen mennessä ikinä.

Asunnon löytäminen hänelle tuntuu kestävän, mistään ei tunnu löytyvän asuntoa neljän lapsen eroavalle äidille ja lapsille. Ensimmäinen ongelma alkaa nostamaan päätään. Joudutaan koko ajan välttelemään ja varomaan, siihen ei missään nimessä haluaisi oppia. Muutenkin alkuhuuman tuhlaaminen siihen että vaan tuijotellaan välillä kun voidaan toisiamme tuntuu väärältä. Entä jos se huuma jää siihen, miten suhde voi kehittyä oikeasti kunnolliseksi jollei sitä alkuhuumaa pääse käyttämään.

Jatketaan salassa silti, friends with benefits tyyppisellä meiningillä ja sovitaan että pykätään sitä suhdetta jos se on tullakseen sitten kun siihen on mahdollisuus. Paskaltahan se tuntuu, kun haluaisi olla jokunnollisessa suhteessa hänen kanssa, monen vuoden piilottelun ja toivomisen jälkeen. Nyt kun se olisi niin lähellä, silti se on niin kaukana. Tuntuu väärältä joutua peittelemään niitä tunteita edelleen, varomaan kaikkea.

keskiviikko, 4. helmikuu 2015

Taustaa ja unelman alkua

Elokuu, kesäloma oli alkamassa parin viikon kuluttua ja kummitytön synttärit painoi päälle. En olllut nähnyt hyvää ystävääni, kummitytön äitiä liki kolmeen vuoteen. Tuona aikana myöskään yhteydenpito ei ole ollut mitään aktiivista. Nyt todella pitkästä aikaa menossa käymään, kyläilemässä ja samalla kummilikan synttäreillä.

  Olimme tunteneet jo 11 vuotta hänen kanssaan ja sanoin häntä edelleen parhaaksi ystäväkseni vaikka yhteydenpito oli ollutkin katkolla pitkään, jatkoimme samasta mihin joskus jäätiin niinkuin aina pidemmän tauon jälkeen. Hän oli ollut naimisissa pari vuotta, nyt ajautunut suhde karille ja avioero häämöttää, asunto hakusessa ja tunnelma kotona on jotain sanoin kuvaamattoman kiusallista ja riitaisaa.

  Tunnustin joskus pari vuotta sitten rakastavani häntä. niihin aikoihin hän oli vasta suunnittelemassa naimisiin menoa. puhuttiin silloin hyvin paljon aiheesta. Kävi ilmi että ne tunteet on ollut pitkään, puhumattomana jo yli 5 vuoden ajan, tänä päivänä jo 8 vuoden ajan. Silti hän halusi mennä naimisiin nykyisensä kanssa. Olemme molemmat sujut asian kanssa ja pysyttiin sovinnossa, minä tosin otin etäisyyttä. En pystynyt tunteiltani näkemään kun hän menee naimisiin toisen kanssa. Huokaisin helpotuksesta kun kuulin että hänen häänsä olivat samana päivänä siskoni häiden kanssa ja sain sillä täydellisen tekosyyn jättää ne häät väliin. Häät joita mun pää ei olisi kestänyt, mutta häät joihin mun olisi ollut "pakko" mennä mikäli ei olisi ymmärretävästi tärkeämmät häät osunut samalle päivälle. Kiitän kohtaloa edelleen tästä sattumasta.

  Nyt olin saanut jo tarpeeksi etäisyyttä tunteisiini, olisin voinut taas tunnustamisen jälkeen olla "vain" ystävä ja kestää sen, että minä en voinut hänen kanssaan olla. Kohtalo päätti toisin, heillä avioero edessä ja näyttää siltä ettei mikään siltä pelasta. Paljastui että molempien tunteet ovat vielä tallessa ja tällä kertaa ei olisi nykyinen suhde enää tiellä. Kyläily hieman ennen synttäreitä ja toinen synttäreillä, niiden aikana alkoi jo välimme lämpenemään ja ne tunteet joita olin usean vuoden padonnut piiloon leimahti takaisin mieleen. Vielä kirkkaampana kuin koskaan ennen, nyt molemmat tietää, asiasta on jo puhuttu kertaalleen.

  Kesäloma alkoi ja whatsapp sai laulaa loman alkuun suunnitellun reissun ajan kuulumisten vaihtamisia, elämäntilanteiden päivityksiä ja kaikkea muuta mikä oli jäänyt pitkän tauon aikana puhumatta ja kertomatta. Asiaa oli niin paljon ettei enää tänään voi muistaa mitä kaikkea tuli juteltua, selaamatta viestihistoriaa taaksepäin. Juttelu kääntyi koko ajan romanttisempaan sävyyn ja tunteet joita oli niin pitkään padottu pääsivät valloilleen. Ihmeteltiin molemmat toisillemme mitä meidän välillä on tapahtumassa, mikä on tää juttu mitä tapahtuu kun tuntuu kaiken sujuvan ihan liian nopeasti. Reissulta takasin kämpille, whatsappin viestiäänen säestyksellä, puhelin ei ollut varmaan viittä minuuttia hiljaa välillä , silti tuntui että toisen vastaaminen kestää puoli ikuisuutta ja sai pompata innostuksesta vähän väliä kun puhelin vihdoin äännähti viestin merkiksi.

  Pari päivää reissun jälkeen, käymään taas kylässä. Tällä kertaa sellainen perhoslauma vatsassa, että niiden avulla olisi varmaan voinut lentää välimatkan perille. Se tunne kun hän tuli avaamaan ovea, näin hänen kasvot aivan uudella tavalla, avoimen rakastuneena. Puoliksi asuin hänen luonaan kesäloman lopun. En käynyt kuin välillä vaihtamassa vaihtovaatteita uusiin. Jotta mikään ei olisi ollut liian helppoa hän asui kuitenkin vielä eksänsä kanssa samankaton alla, jouduin majailemaan siinä sohvalla. Se riitti kumminkin, sain olla hänen lähellään, vierellään, viettää aikaa hänen kanssa. Me oltiin aina tultu toimeen epätodennäköisen hyvin, sekoiltu kaikkea, tehty kaikkea, ystävinä. Nyt saatiin maistaa vähän sitä mikä olisi romanttisellakin puolella. SE ENSIMMÄINEN SUUDELMA! Olisin voinut kuolla siihen paikkaan tyytyväisenä elettyyn aikaan ja onnellisempaa hetkeä saa hakea. Jännitystä tuli vielä piilottelusta, ettei mitään paljastaisi olevan meneillään eksälle.

  Asunnon hakua hänelle raivolla, kaikki mahdolliset paikat ja hakemukset täyttöön. Asunto piti saada heti, vielä parempi jos jo eilen. Hänen välit olivat liian tulehtuneet eksään, joten tunnelma siellä oli mitä oli. Lapset alkoivat kärsimään siitä. Oli kiire saada asunto, ja tukea, turvaa hänelle. Lasten kummina halusin jäädä siihen erotuomarin virkaan, katsomaan lapsia riitelyiden ajaksi. Vahtimaan etteivät tappelijat tapa toisiaan. Samalla hänelle olkapääksi jota vasten tukeutua hankalana aikana. Joka päivä lähennyttiin enemmän, joka päivä tuntui enemmän kuin kohtalo olisi määrännyt kaiken tapahtuvaksi nyt, en voi sanoa koskaan rakastuneeni yhtä voimakkaasti johonkuhun.